Kasvatusvastuusta

Tämän kevättalven kohokohta oli Olavi Sydänmaanlakan luento, joka järjestettiin Järvenperän koulun auditoriossa 27. helmikuuta. Sydänmaanlakka toimii Helsinki-missiossa muunmuassa lastensuojelutyössä ja kriisityössä ja on nuorisopalvelun johtaja. Hän ei kertomansa mukaan juuri koskaan enää suostu lukuisiin luentopyyntöihin aikapulan vuoksi, mutta suostui kuitenkin tulemaan Järvenperään.

Vuoden kasvattajaksikin valittu Sydänmaanlakka piti valaisevan luennon aikuisen kasvatusvastuusta.

Alussa hän kertoi hieman kriisityöstään nuorten miesten kanssa, jotka ovat syyllistyneet vakaviin väkivaltarikoksiin. Ohessa hän lyhyesti toi esiin sen, että nämä nuoret ovat joutuneet pärjäämään aivan liian yksin ja aivan liian varhain. Samalla hänkin poti syyllisyyttä siitä, että juuri nyt oli illalla luennoimassa sen sijaan, että viettäisi aikaa omien lastensa kanssa. Tässä meidän on syytä kaikkien katsoa itseämme peiliin. Miten paljon olemme läsnä lastemme elämässä?

Kolmen lapsen isänä Sydänmaanlakka osasi kertoa elävästi vanhemmuuden vastuusta omalla kokemuksellaan väritettynä. Mitä ilmeisimmin hän myös elää omien opetustensa mukaan. Hänen mukaansa jokainen meistä hyppää tuntemattomalle maalle vanhemmaksi tullessaan. Lapsella on hänen mukaansa oikeus olla hyvien ajatusten kohteena ja lisäksi vanhemmilla on oikeus pitää omia lapsiaan kaikkein parhaina tai kauneimpina; sitä hän kutsuu nimellä tekijänoikeus.

Hän puhui niinsanotuista ”lumotuista hetkistä”, jolloin ollaan samalla aaltopituudella, jopa puhumatta. Hänen mukaansa kaksi sielua ”voi raapia toisiaan” juuri näinä hetkinä. Sen hän on oppinyt työssään ja soveltaa sitä myös kotona. Hän saattaa aloittaa keskustelun lapsensa kanssa muina miehinä ja sanoa sitten ohimennen ”musta tuntuu, että sua on kiusattu koulussa”. Hän kertoo saavansa paremman kontaktin ja keskustelun tällä tavoin.

Elämäntaitoteoriaansa selittäen hän kertoi esimerkin avulla miten ”likapyykin seikkailut lastenhuoneen lattialta päätyvät pyykkikoriin”, korostaen tässä juuri vanhempien vastuuta. Jos puhe ja kertomus maailman vastuullisuudesta eivät auta, asia vaatii seuraamista, ajan antamista asialle, ehkä merkityksellistä tuijottamista ja ennen kaikkea pitkäjänteisyyttä. Vastuullinen aikuisuus kasvaa siitä, että ei anneta periksi vaan katsotaan, että lapsi tekee sen mitä pitää.

Hänen elämäntaitoteoriaansa kuuluu myös se, että lapsi oppii myös pärjäämään pahan olon kanssa. Pahan olon sietokyky täytyy oppia elämässä. Kaikki ei aina mene niin kuin lapsi haluaa.

Sydänmaanlakka on pohtinut paljon aikuisuuden merkitystä lapsen näkökulmasta. ”Jos aikuisuus tehdään tavoittelemisen arvoiseksi, se täytyy eriyttää”. Tällä erittäin valaisevalla näkökulmalla hän tarkoittaa sitä, että meidän aikuisten tulee pyrkiä ennen kaikkea elämään mielekästä elämää aikuisten kesken. Lasten ei pidä olla keskipisteessä, vaan osa sitä elämää, jota me aikuiset elämme, jonka lapset voivat kokea tavoittelemisen arvoiseksi. Nykyisin kaikki huomio laitetaan lapsiin ja nuoriin ja yritetään vain kaikin keinoin ymmärtää heitä.

Neuvoksi hän antoi, että kotona kannattaa ”elää” ja kutsua ihmisiä kylään. Sydänmaanlakan mukaan aikuisuuteen kuuluvat myös erivapaudet joissain asioissa ja lapsia ei tarvitse ottaa mukaan kaikkeen.

Jos lapsi alkaa tavoitella sellaista vastuullista aikuisuutta, mitä hän näkee ympärillään, asiat ovat hyvin hänen kannaltaan.